Lastuja on Metsäteollisuus ry:n blogi, jonka tarkoituksena on aktivoida keskustelua metsäteollisuuden merkityksestä Suomen taloudelle ja suomalaiselle hyvinvoinnille.

  • 20.1.2020

Monet kuolinpesien metsät jäävät hoitamatta

Suomessa kuolee tänäkin vuonna yli 50 000 ihmistä. Jälkeen jää kuolinpesiä. Kuolinpesien päätöksenteossa vaaditaan osakkaiden yksimielisyyttä. Tämä tarkoittaa vahvaa vähemmistönsuojaa, sillä yksikin osakas voi estää muiden tavoitteiden toteutumisen.

Päätöksenteko saattaa olla sujuvaa, jos osakkaita on vain muutamia. Ajan saatossa jakamattomat kuolinpesät kuitenkin paisuvat, kun päätöksentekijöiden määrä lisääntyy. Siten myös todennäköisyys päätöksenteon halvaantumiselle kasvaa.

Vaikka kuolinpesä on tarkoitettu väliaikaiseksi omistusmuodoksi, jää perinnönjako usein tekemättä. Suomessa on jopa yli 140-vuotiaita kuolinpesiä, jotka ovat edelleen jakamatta. Perinnönjako on nimittäin erittäin työlästä, jos osakkaita on kymmeniä, saati satoja.

Vuonna 2016 kuolinpesät (mukaan lukien verotusyhtymät ja suora henkilöomistus, joissa on kuolinpesiä osakkaina) omistivat yli 15 prosenttia yksityismetsien metsämaan pinta-alasta Suomessa. Näissä metsissä sujuva päätöksenteko on vähintäänkin uhattuna. Pahimmillaan yksi osakas voi jäädyttää metsänhoidolliset toimenpiteet vuosikymmenten ajaksi.

Ruotsissa ongelma on tunnistettu ja ratkaistu. Siellä kuolinpesän on neljässä vuodessa luovuttava maa- tai metsätalousmaan omistamisesta. Perusteena on juuri yksimielisyysvaatimuksen aiheuttamat ongelmat tilan hoitoa koskevassa päätöksenteossa.

Kuolinpesien päätöksentekoon liittyvät haasteet ovat olleet tiedossa meilläkin jo pitkään. Ajan myötä ongelma paisuu entisestään. Toimenpide-ehdotuksia aiheeseen liittyen on kirjattu aiempiin hallitusohjelmiin, mutta mitään konkreettista ei ole tehty. Suomalainen oikeusjärjestelmä ei mahdollista Ruotsin kaltaista sääntelyä, mutta tehokkaita keinoja voitaisiin toteuttaa myös täällä.

Milloin päättäjät ymmärtävät, että tähän ongelmaan ei aika auta?

 

Teksti on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa mielipidekirjoituksena 16.1.2020.